Niin. Eräs hyvin rakas ystäväni täyttää tänään ne vuodet, jotka periaatteessa tunnutaan vaadittavan aikuisuuteen. (Onnea vain, Pihlajanmarja.) Olen miettinyt sitä, kuinka lähellä tuo luku oikeastaan alkaa olla minuakin, ja hetkittäin olen suorastaan murisevassa mielentilassa, koska tiedän, kuinka vähän minulla on enää aikaa olla, yhteiskunnan normeja noudattaen, lapsi. Tai noh, enhän minä ole lapsi ollut vähään aikaan, mutta silti. Yritän nyt punoa ajatukseni runomuotoon, olkoon se vaikka sitten tälle ystävälleni omistettu.
Ethän unohda, miltä tuoksuu
puhdas kuunvalo,
sadesormisen najadin
pyykkipäivänä pesemä?
Ethän unohda
miltä tuntuu tarttua
myyttien hiekanjyviä
varistelevaan kirjaan,
astua sanojen lomasta
ja syysaamun usvassa
kuunnella ajan rukin
taukoamatonta hyrinää?
Ethän unohda
kuinka levität siipesi,
tai mistä löydät sepän
sitten kun olet
löytänyt liikaa sanoja
lentääksesi?
(Sillä sinun sulkiasi ei
tavallisin neuloin solmita,
terästä keveämpään
en uskoisi sinun tyytyvän.)
Ethän unohda minua?
No comments:
Post a Comment