Huomasin tässä äsken, että jos suljen silmäni ja kuuntelen ATK-luokan tietokoneiden hurinaa, voin tuntea sen kehossani sähköisenä pistelynä ja kutinana. Tiedän kyllä, ei se kuulosta kovin erikoiselta, mutta on hauskaa pohtia, että jos vain keskittyisi tarpeeksi, voisi ehkä vain sulauttaa mielensä tietokoneverkkoon. Siellä sitä sitten pomppisi, bittihahmona toisten kaltaistensa joukossa. Voisin ehkä sujauttaa mieleni ulos juuri sinun näytöltäsi ja sitten tallustella astraaliaskelin ympäriinsä huoneessasi. Et usko vai? No, seuraavan kerran kun tunnet sähköistä pistelyä niskassasi, se olen vain minä. Tulin todistamaan väitteeni.
Koulumme luokissa on kaikissa mustat säleverhot. En ymmärrä miksi niitä pidetään kiinni ja luokissa hehkuvat päivästä toiseen eleettömät loisteputket, kun ulkona hehkuu kevään aurinko suloista ja pehmoista valoa. Sadepäivinä ikkunan läpi voi melkein tuntea maan sikiöhengityksen ja kuulla versojen vaimean hyminän, kun ne rikkovat pienillä vihreillä lehtisormillaan maanpinnan. Joskus tekisi vain mieli kiskoa ne sälekaihtimet irti ja rakentaa vaikkapa riippumattoja oppilaille; lyön vetoa että se pirun materiaali on aivan tarpeeksi vahvaa moiseen. Eihän se päästä läpi valoakaan.
Luin vähän aikaa sitten Nevil Shuten kirjan Viimeisellä rannalla. Se kertoo ydinpilvestä ja australialaisten viimeisistä elinkuukausista. Kansi oli varsin yksinkertainen, vain sellainen ruskea ja kuvitukseton. Sivut tuoksuivat läikkyneelle kahville ja kellastuneelle paperille. Hymyilytti, kun etukannen sisäpuolella luki "Jos kodissasi on ollut tarttuva tauti ilmoita siitä kirjastoon ennen teoksen palauttamista". Tarkkanäköistä.
En olisi ikinä tullut seikkailleeksi varastoon ja metsästäneeksi kirjaa hyllyköiden välistä ilman Sir Elwoodin hiljaisten värien kappaletta Viimeisellä rannalla. Sen kunniaksi lyriikkaleikkaus:
Tää on kymmenen tikkua laudalla,
me ollaan piilossa viimeisellä rannalla,
eikä kukaan meitä enää etsi
tää on tyhjä ja loputon leikki.
Vain tuuli kuiskaa:
Kaikki pois piiloistaan.
No comments:
Post a Comment